Jani Muhonen // May 06 2014

Digitalization is the New Black

Se on niin perhanan pelottavaa katsoa toista silmiin. Ja vielä pelottavampaa katsoa itseään silmiin, todella katsoa peiliin.

Näen sen joka päivä, joka puolella. Vanhasta väännetään uutta, mutta syvyys jää tavoittamatta. Jos muutosta yritetään tehdä, se tapahtuu pinnallisesti, kopioimalla entistä toimintatapaa uuteen.

Siksi e-kirjoissa on sivunumerointi vaikka sivuja ei tarvittaisi lainkaan.

Siksi artistit edelleen tekevät albumeita, vaikka musiikkia kulutetaan biisi kerrallaan streaming-palveluissa. Siksi viranomaiset tarjoavat sähköisenä asiointia tulostettavia lomakkeita, vaikka lomakeajattelu voitaisiin jo unohtaa. Siksi media työstää vieläkin näköislehtiä, vaikka sisältöhän se on, mitä halutaan lukea.

Ydin jää uupumaan, kun muutosta ja olemusta ei todella ymmärretä.

Netflix on ottanut askeleita oikeaan suuntaan. Verkon kautta saan televisionäytölleni haluamaani sisältöä, välittämättä lähetysajoista tai riippumatta makuunien aukioloajoista. Netflix on lähtenyt olemassa olevien toimintamallien sijaan digitalisoimaan sisältöä, ei ainoastaan sähköistämään perinteistä vuokrausprosessia.

Odotan mielenkiinnolla, miten Netflix ja kaltaisensa tulevaisuudessa kehittyvät. Viitteitä huomisen mahdollisuuksista antaa osaltaan toiminta myös sisällöntuottajana, ei ainoastaan jakelijana. House of Cards on ollut menestyskonsepti, ja positiivisena yllättäjänä sellainenkin kummajainen kuin Orange is the New Black.

Nostan ONB:n esille myös siksi, että sarjan päähenkilö Chapman sanoo eräässä ensimmäisen kauden intensiivisessä kohtauksessa jotain erityistä, joka sai pysähtymään:

“Other people aren’t the scariest part of prison. It’s coming face-to-face with who you really are.”

It’s coming face-to-face with who you really are.

Tuo voi ihan oikeasti olla pelottavaa. Kuka minä oikeasti olen, mitä minä oikeasti haluan, miksi minä teen mitä teen?

Kyllästymiseen asti muistelen Paasikiveä, joka viisaana miehenä lausahti (kuluneen?) quotensa:

“Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”

Sopiihan tätä muistellakin, sillä ei tuon merkitys vähene, vaikka kuinka sitä toistelee. Jotta voi jonnekin mennä, pitää ensin tietää missä on. Ja ennen kaikkea kuka on. Peiliin pitää uskaltaa katsoa, vaikka se pelottavaa onkin. Perustehtävä pitää tiedostaa ja sisäistää.

Jotta jotain voi uudistaa, pitää ensin tietää, mitä pitää uudistaa.

Kun perustehtävänsä ymmärtää, on mahdollista päästä todelliseen digitalisoitumiseen. Sellaiseen muutokseen, jossa itse muutos ei ole maali eikä tavoite. Muutokseen, jossa teknologia ei ole itseisarvo. “Kaikki mikä voi, digitalisoituu” – ei tarkoita, että kaikki digitalisoituu.

Jos kaikkea yritetään digitalisoida, silloin pääsee syntymään näitä lapsuksia kuten mainittu kirjan vieminen sellaisenaan digitaaliseen formaattiin, sivullisiksi sähkökirjoiksi.

Onhan perinteinen kirja ihan helkkarin hyvä formaatti. On vähättelyä ja pinnallisuutta, jos siitä koitetaan muuntaa muoto, johon se ei sovellu. On teknologian yliarvioimista, jos pääasia on vain se, että jotain sähköistetään. Totta kai on kätevää, jos kassissa voi kuljettaa mukanaan satoja ja taas satoja teoksia parin sadan kilotavun epub-tiedostoina – vaan silti: mitä hyötyä on kanniskella jos teoksia ei koskaan lueta? Viehättävää, mutta onko se merkityksellistä?

Tarina se on, mikä pitää asettaa toiseen formaattiin. Sillä sitähän kirjoista haetaan. Tarinaa. Tarina määrittää toimiiko e-kirja vai ei. Itse kirja on vain yksi väline muiden joukossa sen saman tarinan kertomiseksi mikä on voinut tapahtua suullisesti. Musiikillisesti. Visuaalisesti.

Tarina se on, mikä pitää digitalisoida. Sisältö se on, mikä pitää digitalisoida.

Elämme ison murroksen äärellä, isomman kuin yleensä ymmärrän. Murros ei ytimeltään ole teknologinen, vaan paljon sitä syvempi. Se osuu juurille, se osuu kulttuuriin, toimintapoihin, perustehtävään. Jos haluamme oikeasti saada vaikutusta aikaiseksi, on se silloin perustehtävä, mikä pitää digitalisoida, ei sen tuottamiseksi tällä hetkellä käytössä olevat välineet. Tavoitteena on toteuttaa perustehtävä mahdollisimman hyvin, ja siihen digitalisaatio tarjoaa ennennäkemättömät mahdollisuudet.

Eikä enää ole kyse murroksesta, kyse on vallankumouksesta.

Vallankumouksessa tarvitaan uskallusta katsoa peiliin. Uskallusta ottaa selville kuka sieltä katsoo takaisin. Uskallusta kyseenalaistaa se mitä näkee. Uskallusta kyseenalaistaa kaikki.

Kaikki mikä voi, digitalisoituu, mutta kaikki ei digitalisoidu. Kaikki pitää kyseenalaistaa, mutta kaikki ei kyseenalaistusta kestä. Viisautta on ottaa selville, mikä kestää.

Meidän, digitalisaation matkaoppaiden, tehtävänä on olla auttamassa niin asiakkaitamme kuin toisiammekin katsomaan peiliin ja kaivamaan esiin se, mistä todella on kullakin kyse. Ja kyseenalaistaen arvioida, mitä sille oikeasti pitää tehdä. Ei siellä, missä aita on matalin, vaan uskalluksella.

Ja lopulta digitalization is the new black.

More from Jani Muhonen