Ville Ohtonen // August 29 2016

Päänviljelijät

Maanviljelijän pääomaa on helppo mitata. Pellon alaa hehtaareissa, satoa tonneissa.

Mainonnansuunnittelijan, kuten muidenkin tietotyöläisten, “pelto” on omassa päässä.

Tätäkin peltoa kylvetään, lannoitetaan ja niitetään; sen satoa puidaan, jauhetaan ja jalostetaan; ja lopputuloksena syntyvistä lämpimäisistä voi “nauttia” kodeissa kautta maan.

Aivan kuten maanviljelijän, suunnittelijankin satoa voi mitata. Joskus sato on ilahduttavan yltäkylläinen, toisinaan harmillisen niukka.

Mutta toisin kuin maanviljelijän tilusta, suunnittelijan “peltoa” ei voi mitata. Vain sen kasvattama sato on esillä.

Tämä on erityisen kiusallista silloin, kun “sato” on poikkeuksellisen vaatimaton. Kun suunnittelijalta ei yksinkertaisesti irtoa.

Sillä tällöin muut alkavat kuvitella, että suunnittelijan “pellonkin” on oltava vaatimaton pläntti, josta tuskin koskaan lohkeaa kunnon satoa.

Ja kun päänsisäinen pelto kesannoi, alkaa suunnittelija jo itsekin epäillä sitä rämeeksi. Tätä tunnetta eivät huojenna edes aiempien vuosien jättisadot, jotka todistavat pellon huikean hedelmälliseksi plantaasiksi.

Jokainen suunnittelija tuntee tilanteen.

Niin myös Tony Hertz, kaikkien aikojen arvostetuin radiomainonnan suunnittelija.

Pari vuotta sitten Tony kuvaili hankalaa toimeksiantoa, joka ajoi hänet, vuosikymmeniä palkintoja kahmineen suunnittelijan, ammatillisen epävarmuuden partaalle:

“That’s when I felt, today’s THE day. The day, when they’re gonna find out, I’ve been faking it for 25 years.”

Se päivä, kun jää kiinni.

Päivä, kun kaikki huomaavat, että “päänsisäinen pelto” onkin aina ollut säälittävä piennar. Ja että kaikki tähän saakka korjattu “sato” on ollut puhdasta tuuria tai väärinkäsitystä.

Ajatus on absurdi, mutta tunne todellinen.

Tonyn sanat käväisivät mielessäni kuukausi sitten, kun tarjosin ensimmäistä uutta “satoani” näytille uudessa työympäristössä uusille tiimiläisilleni.

Jossain syvällä takaraivossa kaikui epäilys: Mitä jos nämä ovatkin ihan vääränlaisia? Mitä jos olenkin feikannut kymmenen vuotta? Mitä jos tänään on se päivä, kun jään kiinni?

Epäilyjeni murskaamiseen tarvittiin vain kaksi sanaa. Kuulin ne kahden eri kollegan suusta, eri päivinä, eri suoritettani koskien, mutta samalla päättäväisyydellä ja painotuksella: “Hel-vetin hyvä!”

Ja naps, luotin jälleen “päänsisäiseen peltooni”. Pystyin lähes kuulemaan, kuinka puimurit ja traktorit alkoivat puksutella entistä tarmokkaammin. Ja pian satoakin sai niittää vähintään entiseen malliin.

Nuo kaksi sanaa pitävät minut luottavaisena päänviljelijän kykyihin ainakin seuraavan vuodenajan, ellei peräti vuoden ajan (juuri tämmöistä satoa sieltä nyt sitten pukkaa pellon täydeltä).

 

 

 

More from Ville Ohtonen