Antti Sipilä // December 01 2014

Pönötys vastaan pöhinä – yrittäjän esiintyminen

Professori Alf Rehn kirjoitti kolumnissaan Slushin start-up yrittäjien ja tavallisten yrittäjien esiintymisen erilaisuudesta inspiroituneena, että tylsät pönöttäjät pelastavat Suomen. Pointtina oli, että “pönöttäjiä – kokeneita, perusongelmiin perehtyneitä – tarvitaan enemmän kuin koskaan.” Olen osittain eri mieltä.

Uskon, että kaikkia tarvitaan nyt Suomessa enemmän kuin koskaan. Tylsyys sen sijaan on ihan turhaa.

Pönötys vs. pöhinä tuntuu uniikisti suomalaiselta keskustelulta. Siinä ollaan jonkun olennaisen jäljillä Suomen kannalta. Voitaisiinko kuvitella ruotsalaisten pohdintaa pönöttämisen arvostuksen lisäämisestä?

Tähän mennessä pönötys on epäonnistunut Suomessa.

Aktiivisen ilmeettömästä pönöttäjästä tulee määritelmällisesti mieleen metsäteollisuus, poliitikot ja ammattiliitot. Katsokaa tuloksia.

Tahallisesti tylsän pönötyksen tuottaja kieltää, riisuu ja piilottaa oman persoonansa pönötyksen taakse oman pelkonsa ja häpeänsä vuoksi. Hän on siis tahallisesti persoonaton. Se on tylsää, tehotonta, epäkiinnostavaa ja väärin omaa asiaa ja siihen investoituja resursseja kohtaan.

On eri asia, jos esiintyminen on luontaisesti hiukan jäykkää, jännittynyttä tai outoa. Se ei haittaa. Se on ok. Se on rock. Olisi täysin järjetöntä esittää ketään muuta. Pelolle ei saa alistua jos on viemässä yhteistä asiaa eteenpäin. Persoonan esiin tuominen vaatii altistumista, harjoitusta ja tekemistä. Pönöttäjä kieltäytyy harjoituksesta ja epävarmuudesta, ehkä myös laiskuuden vuoksi.

Sisällön tylsyys on toinen asia, joka vaikuttaa esiintymisen onnistumiseen. En pysty näkemään sisällön tylsyydelle mitään arvoa.

Tylsyys syntyy epäselvyydestä, liiasta pituudesta ja persoonattomuudesta.

Viihtellisyys auttaa yleisöä seuramaan esitystä, mutta jos ratkaisussa sinällään ei ole mitään kiinnostavaa kohdeyleisölle, niin sitä ei ole. Siinä ei viihde auta, eikä sitkeinkään pönötys. Olennaista on havaita virheet esityksessä tai asiassa, oppia niistä ja hyödyntää opittu uuden sisällön tuotannossa. Viihteellisellä, vaikka virheellisessä esityksessä on se hyvä puoli, että esittäjä voi silti jäädä ihmisten mieleen positiivisessä mielessä. Kun virhe on korjattu, asia voidaan ostaa tutulta tyypiltä, joka on vienyt sitkeästi sitä eteenpäin. Pönötys ei näy tutkassa yhtä hyvin. Vaikka pönöttäjä joutuu kehittämään asiaansa luultavasti yhtä pitkään, kehitysaikana ei synny brändiä. Sitä aloitetaan rakentamaan vasta kun kaikki on valmista.

Viihteellisyydessä on olemassa harhan vaara. Ei yleisölle, vaan yrittäjälle itselleen.

Jos yrittäjä saa viihteellisyydellä huomiota keskeneräisen asiansa ympärille, hän voi harhautua uskomaan, että asia on nyt valmis. Silloin ei opita, ja epäonnistutaan. Tämä yksi huono puoli pois luettuna, pöhinä pesee pönötyksen. Pöhisemällä epäonnistuminen on suomalaisten mielissä häpeällisempi asia, kuin pönöttämällä epäonnistuminen. Häpeän välttämisen takia ehkä joskus myös pöhistään epätoivoisen vimmaisesti ilman, että keskitytään pöhinästä syntyvien kontaktien ja arvokkaan tiedon hyödyntämiseen.

On toivotonta odottaa, että joku haluasi sitoutua asiaan, jonka esittäjä ei halua paljastaa kuka hän oikeasti on. Sitoutuminen ilman luottamusta on universaalisti typerää. On tragedia, jos kuvitellaan, että maailma sitoutuu Suomen asioihin siksi, koska ne ovat oikein. Niin ei tule tapahtumaan. Oikeassa oleminen on vasta alku. Siitä alkaa taistelu opitun hyödyntämiseksi. Pönöttämällä tai pöhisemällä rohkeasti ja persoonallisesti asia viedään, markkinoidaan ja asennetaan maailmaan. Katsokaa Peter Vesterbackaa. Koska hän piilottaa persoonansa? Onko Matti Alahuhta pönöttäjä – voi olla, mutta hän ei todellakaan ole tylsä. Kuka tylsä pönöttäjä kansainvälisesti tai Suomessa on viimeksi onnistunut? Ei tule mieleen.

More from Antti Sipilä