Jani Muhonen // October 08 2015

Prologi: Lupapiste ja mätä systeemi

Syyskuussa 2013 starttasin Solitassa ja lähdin luotsaamaan Lupapistettä Suomen kartalle. Olkoon tämä jonkinmoinen välititilinpäätös hetkessä missä digitalisaatio on maamme johdon agendalla ja palvelumme synnyinhanke, SADe-ohjelma on päättymässä.

Sanotaan alkuun pari totuutta. Ihmiset ovat hienoja. Ihmisille digitalisaatiota tehdään. Sitäpaitsi Suomen kuntien viranomaiset ovat upeaa väkeä. Loistavia, mahtavia tapauksia. Ihan oikeasti.

Syksyllä 2013 toteutimme yhden Tim Ferrissin periaatteista: on helpompi pyytää anteeksi kuin kysyä lupaa. Ironista sinänsä tässä lupa-asioinnin ja Saanko luvan? -teeman yhteydessä. Mutta niin se menee. Uusi toimija tulee eikä toimikaan totutuilla tavoilla. Tuolloin pari vuotta sitten syksyllä ilmoitimme kaikkiin Suomen kuntiin jotta on avattu uusi palvelu, Lupapiste, jonka kautta yhteydenottoja kuntaan alkaa tulemaan. Eivät kumma kyllä kaikki tykänneet.

Olisimme tietysti voineet valita toisen tien ja kysyä halukkuutta (= lupaa) tähän. No, jokainen arvioikoon, olisiko se tie toiminut. Vai vieläkö lupia odottelisimme.

Minulla oli suuret odotukset digitaalisen, niin kansalaisen kuin viranomaisen elämää helpottavan palvelun leviämiseen räjähdyksenomaisesti. Tai edes vauhdikkaasti. Eihän se tietenkään niin mennyt, eihän minulla ollut aiempaa kokemusta julkishallinnosta mitä nyt kotikuntapolitiikasta, eli olisinkohan ollut melko ylioptimistinen… Ei se mitään, olen edelleen.

Sen lisäksi, että tuo syksyn 2013 tiedotteemme kuntiin sai aikaiseksi sen, että minut taidettiin laittaa ministeriön tarkkailuluokalle (olen siitä ylpeä!), se myös aiheutti sekä välittömän tunnettuuden koko kuntakentässä että sai aikaiseksi sähköisten palveluiden ympärillä alati kasvavan pöhinän, joka edelleen käy ja kukkuu niin Hangossa kuin Utsjoellakin ja niiden välisessä Suomessa.

On meillä silti ollut hirmuinen vauhti. Yli puolet suomalaisista asuu Lupapistettä käyttävissä kunnissa ja palvelu on kehittynyt huimaa tahtia käyttäjiä kuullen, joten kyllähän välillä meitä kaikkia todellakin huimaa. Saamamme palaute usein kertoo miten hämmästyttävää on kehityksen tahti ja sen kanssa myös luonnollisesti kipuilemme; miten saada eri osapuolet pysymään kärryillä ja pitämään kokonaisuus hallussa – palvelu käytettävyydeltään miellyttävänä, mukavana – jopa himoittavana… (Nuo kaikki adjektiivit muuten ovat käyttäjiltämme peräisin.)

Ja iso kysymys on miten valtakunnalliseksi suunnitellusta palvelusta saadaan oikeasti valtakunnallinen. Jokainen käyttäjäorganisaatiohan tekee itsenäisesti päätöksen digitalisoitumisestaaan tai digitalisoitumattomuudestaan. Hyvä niin, sillä pakote usein on vain aidan alittamista ja lopputulema ei ole kenellekään (paitsi IT-toimittajalle näennäisesti) hyvä. Vapaaehtoisuus toimii.

Eikö palvelu kiinnosta? Tehdään siitä parempi! Eikö uskallus riitä? Me autamme! Eikö ole uskoa uusiin toimintamalleihin? Me kerromme best practiset! Eikö ole rahaa? Ei se mitään, sillä ei palvelusta ole hyötyäkään jos ei sillä saada säästöjä aikaiseksi!

Mutta itsenäisyys voi olla myös sulkeutumista ulkopuoliselta maailmalta. Se voi olla ymmärtämättömyyttä, se voi olla menneeseen maailmaan takertumista, se voi olla kähmintää. Näitä tapauksia on matkan varrella tullut vastaan ja tulee edelleen.

Kansalaisena olen huolestunut kuntaorganisaatioiden kokonaiskuvan puutteesta. Ei siinä oikein ole mieltä, että yksi vetää sinne, toinen tuonne ja naapurikunta ei tiedä mitenkään miten toimia. Kyllä tässä maassa kuntauudistusta tarvitaan, olkoon tuo vain kuinka kova kirosana tahansa. Mutta kysymys lienee mitä tuo uudistus tarkoittaa ja kuka sen hoitaa. Pakolla vai vapaaehtoisesti? Lienee jo selvää kumman vaihtoehdon kannalla itse olen.

Voiko käydä niin, että digitaalisaatiota ajava hallinto estää digitalisaation? Sillä kuten jo mainitsin, viranomaiset ovat mainioita tapauksia. Mutta jos viranomaisen kädet on joko sidottu tai ohjauksella siiloon ajettu, mitä voi silloin tehdä? Muuta kuin kansalaistottelemattomuutta? Kenen kantti ja virka sen kestää?

Tässä lomarahojen, sunnuntailisien ja työajan pidentämisen välisessä keskustelussa huomaan usein päätyväni pohtimaan mikä tuottavuusloikka saataisiinkaan, jos julkishallinnon päällekkäiset järjestelmät karsittaisiin, siilot purettaisiin ja koko paketti räjäytettäisiin uusiksi. Tarvitsisiko silloin enää edes miettiä koko kestävyysvajetta?

Kun toinen viranomainen maksullisella aineistollaan käytännössä tuplaa toisen viranomaisen toiminnan kustannukset, ollaanko enää järjen äärellä? Kun yksi viranomainen pitää kynsin hampain kiinni omasta toimintatavastaan, eikä sopeudu muiden palvelumalliin, ollaanko enää tuottavan työn äärellä? Missä muualla säästetään, sen seurauksena siitä toisaalla monin kerroin maksetaan. Ei ole järkeä ei, hei haloo.

Mutta nämä ja monet muut esimerkit vaan ovat valitettavaa arkipäivää maassamme.

Siksi palaan aiempaan kysymykseeni. Miten valtakunnalliseksi, julkisia kustannuksia säästäväksi suunnitellusta palvelusta saadaan valtakunnallinen kun yhteistä näkyä ei ole? Miten muista vastaavista digi- ja tuottavuusloikan airueista saadaan todellinen kokonaishyöty irti, jos paikallista puusilmäisyyttä on ilmassa?

En minä edelleenkään virkamiehiä tässä päähän potki. Edelleenkin arvostan heitä. Mutta systeemi on mätä. Pyydän, ottakaa te siellä Arkadianmäellä nyt tästä ihan tosissanne koppi.

Onneksi meillä silti on valoisa tulevaisuus. Minulla ainakin on uskoa siihen. Ja minähän en periksi anna. Perkele.

Niin, prologi, miksi? Koska prologi tarkoittaa kirjan, elokuvan, näytelmän tai muun sellaisen esinäytöstä, jossa kerrotaan varsinaisen tarinan tapahtumia edeltävästä ajasta. Nyt tämä vasta alkaa.

More from Jani Muhonen